torstai 2. elokuuta 2012

Emily Brontë: Humiseva harju

Humiseva harju (1847) jäi englantilaisen Emily Brontën ensimmäiseksi ja viimeiseksi romaaniksi, joka ristiriitaisesta vastaanotostaan huolimatta on ottanut järkkymättömän paikkansa yhtenä suurimmista englantilaisen kirjallisuuden klassikoista.

Tarina alkaa vuodesta 1801, kun muuan herra Lockwood saapuu Humisevan harjun tiluksille tapaamaan uutta vuokraisäntäänsä herra Heathcliffiä. Sääolojen käydessä ankaraksi saa Lockwood luvan yöpyä tuon merkillisen kartanon yläkerrassa. Yöllä tapahtuu kuitenkin kummia, ja perheen salaisuudet alkavat valjeta.

Tämä lukulistalla jo aikojen alusta pyörinyt teos lähti mukaan kirpputorin hyllyltä muutamalla eurolla. Ja hyvä kun lähti. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta ja sen jälkeen kirjan lukustatuksena on toistaiseksi ollut "kesken". Palaan tarinaan aina uudelleen ja uudelleen, väsymättä.

Kertojana toimii taloudenhoitaja Nelly Dean, joka on nähnyt elämää Humisevassa harjussa jo sukupolvien ajan. Hän siis tietää kaiken ja kaikki. Odottamaton kertojavalinta sopii kuin nenä päähän tähän jo ennestään vinksahtaneeseen tarinaan, jossa kaikki hahmot (kertojaa unohtamatta) edustavat niitä ihmisluonnon raaimpia puolia: laskelmointia, itsekkyyttä ja oman edun tavoittelua.

Hahmot ovat hyvin riisuttuja ja hetkittäin jopa karuja: Heathcliff on kuin käenpoika konsanaan ja kaiken sen kostonhalun ja menetetyn rakkauden riuduttamana jopa epäinhimillinen peto. Catherine puolestaan on hysteriasta kärsivä, kaksijakoisen rakkautensa ja turhamaisuutensa raatelema ihmisraunio, joka kohtelee lähimpiään kuin pelinappuloita. Nämä kaksi ovat sitten jollain hyvin sairaalla tavalla riippuvaisia toisistaan, jopa rakastuneita, mutta eivät kuitenkaan saa toisiaan. Ainakaan tässä ajassa ja paikassa.

Henkilökuvaus on vertaansa vailla. Hahmot ovat syviä ja moniulotteisia, jokainen tahollaan äärimmäisen mielenkiintoinen pohdittava. Heathcliff on hyvin luotaantyöntävä ja vastenmielinen, mutta jollain oudolla tavalla myös äärimmäisen sympaattinen. Erityisen onnistunut tapaus on nuori herra Linton Heathcliff, jota voisi luonnehtia itse marttyyriyden perikuvaksi ja kaikessa säälittävyydessään kirjallisuushistorian surkeimmaksi ilmestykseksi.

Onko kärsimyksellä siis mitään rajaa? Sitä ei nimittäin Humisevasta harjusta puutu. Sukupolvesta toiseen periytyvä epäonni on taattu kun Earnshawien ja Lintonien perheet kietoutuvat yhteen useammasta kuin yhdestä kohtaa. Haluaisin sanoa että tämä on rakkaustarina, mutta sitä se ei valitettavasti ole. Se kertoo kyllä rakkaudesta. Juonikoukerot jäävät mieleen pitkäksi aikaa.
"Yhden ainoan rukouksen minä rukoilen, ja sitä minä toistan niin kauan kunnes kieleni kangistuu, ja se kuuluu - Catherine Earnshaw, älköön sielusi saako rauhaa niin kauan kuin minä elän! Sinä väitit, että minä tapoin sinut - kummittele minulle sitten! Niinhän murhatut tekevät murhaajilleen. Minä uskon - tai tiedän - että aaveita on maan päällä vaeltanut ennenkin. Seuraa minua joka paikkaan - ota mikä hahmo tahansa - tee minut vaikka hulluksi, mutta älä jätä minua tähän kuiluun, mistä en sinua löydä!"
Kyllä kirjasta huumoriakin löytyy. Tahallista tai tahatonta. Yön pikkutunneilla lähestyin uhkaavasti kirjan loppua ja seuraava Josephin lausuma sai minut suorastaan kiljumaan riemusta:
"Paholainen on ottanut hänen sielunsa omakseen", Joseph huusi, "ja saa minun puolestani vietä kaupanpäällisiksi hänen raatonsakin! Hyi olkoon, mitenkä ilkeästi mies irvistää kuolemallekin!"
Klassikkoleimansa ansainnut Humiseva harju on mieleenpainuva ja kiehtova lukukokemus, jonka tuulisille nummille on mukavaa palata uudestaankin.

Arvosana: ****

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti